Ikimuistoisia hetkiä Nuorisokeskus Metsäkartanolla

Jo neljän vuosikymmenen ajan nuorisokeskus Metsäkartanolla on järjestetty erilaisia leirejä nuorille, lapsille, perheille ja aikuisille. Metsäkartano on toiminut myös näyttämönä lukuisille häille, syntymäpäiväjuhlinnoille ja sukukokouksille. Metsäkartanon pihasta on lähdetty muun muassa seikkailemaan, nuorisovaihtoihin, metsästämään, retkeilemään, moottorikelkkailemaan, melomaan ja keräilemään kasvun kipinöitä eri muodossa. On sanomattakin selvää, että näihin kaikkiin tapahtumiin liittyy melkoinen määrä muistoja.

Olin viime viikolla ohjaajana Kesän valloittajat -leirillämme, jossa kuusitoista 8–10 -vuotiasta leireili täysillä pari vuorokautta. Uitiin, saunottiin, istuttiin nuotiolla, pelattiin ja leikittiin, illalla supiteltiin omissa huoneissa, vaikka piti olla jo hiljaista. Syötiin herkkuja ja tutustuttiin muihin leiriläisiin. Uusia muistoja syntyi vääjäämättä.

Pyysimme myös teiltä tarinoita Metsäkartanolta, tässä niistä muutama makupala:

Olen käynyt Metsäkartanolla 2000-luvun alusta saakka. Ensimmäisen kerran olimme viettämässä siellä joulun. Sen jälkeen lukuisat kerrat kävimme isänpäivä retkillä Metsäkartanolla. Aina uudelleen ja uudelleen tuli palattua Metsäkartanolle.
Kävimme viikolla kesäyön melonnassa ja keskellä järveä mieleeni juolahti, että Metsäkartanolla aikoinaan pääsin ensimmäistä kertaa melomaan ja muualla ei ole tullut käytyä sillä kyllä Metsäkartanolla on melonta retkillä se oma huippu fiilis. Metsäkartanosta on tullut minulle vuosien saatossa tärkeä ja rakas paikka, ja nyt käymme siellä jo kolmannessa sukupolvessa. Viivi

 

Testailimme liukulumikenkiä metsäkartanolla ja emäntä huomasi miten pehmeää on kaatuminen täälläpäin. Ei jäänyt kuin pipo ja sukset pinnalle. Jarmo

 

Oli vuosi 1994, kun tulin päiväreissulle äitini kanssa Metsäkartanolle. Puuhaa riitti leikkikentällä ja pääsinpäs myös harjoittelemaan puujaloilla kävelyä, joita oli Metsäkartanon seinustalla pitkä rivi. Noin 18 vuotta myöhemmin tulin seuraavan kerran Metsäkartanolle, mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut vierailu, vaan aloitin työt ohjaajana. Aina hymyilyttää tulla töihin ja joskus työpäivään kuuluu myös mölkkymatsi nuorten kanssa. Jani

Mika teki moottoripyörällään kierroksen kaikissa yhdeksässä nuorisokeskuksessa ja näin hän kuvaili vierailuaan Metsäkartanolla:

Järjestys hieman muuttui rengasrikon takia ja saavuin Metsikseen hyvin myöhään illalla. Minua odotti iltapala majoituksen jääkaapissa, respassa odotettiin myös. Sain vinkin rantasaunasta ja nautin löylyistä sekä lempeästä järvivedestä. Löyly ja uinti iltapalan kera huuhtoivat pois renkaan tuoman huolen. Metsiskin oli minulle uusi tuttavuus. Mäntymetsä, pohjois-savolaisuus ja monipuolinen ohjelmatarjonta kauniine maisemineen oli loistava yhdistelmä. Mökin kuistille olisi voinut jäädä kuuntelemaan käen kukuntaa ja lintujen laulua useammaksikin päiväksi. Lähialueen kohteet olivat myös kiinnostavia ja harmitti todella, etten ehtinyt tutustumaan mm. Turvekammiin ja Pumpulikirkkoon. Mika
(toim. huom. Mika on myöhemmin palannut tutustumaan talviseen Metsäkartanoon)

Hannan ja Ilkan tarina

Kesällä 1989 Helsingin kaupunki järjesti kesäsiirtolaleirin Rautavaaran Metsäkartanossa. Mukaan otettiin alakoululaisia eri puolilta Helsinkiä. Leiri järjestettiin heinäkuussa ja sen kesto oli 2 viikkoa. Tarkoitus oli järjestää Helsingissä muutoin kesänsä viettäville lapsille mahdollisuus päästä luonnon keskelle ja oppia erätaitoja.
Bussikuljetus lähti Taivallahden koululta Helsingin ytimestä. Pääosin kukaan ei tuntenut muita leirille lehtijöitä, mutta Hannalla oli paras ystävä mukanaan. Hanna istui perhoset vatsassaan bussissa ja katseli bussin käytävää pitkin lähestyvää Ilkkaa, joka oli jo toista kertaa lähdössä Metsäkartanoon. Se oli siinä. Hanna oli korviaan myöten ihastunut.
Leiri oli kokonaisuutena ikimuistoinen. Metsät, järvenranta ja Metsäkartano loivat ihan oman maailmansa leiriläisille tuoksi kahdeksi viikoksi. Syntyi ystävyyssuhteita ja koimme luonnonrauhaa ja yhteisiä hetkiä. Kun leiri loppui, alkoi seuraavan kesän ja uuden leirin odotus. Moni oli luvannut toisilleen, että ensi kesänä jälleen nähtäisiin Metsäkartanossa. Niin myös Hanna ja Ilkka.
Keväällä 1990 haettiin jälleen lähtijöitä Helsingin kesäsiirtolaleireille. Kuudesluokkalaiset Hanna ja Ilkkakin palauttivat hakemuksensa ja laittoivat kumpikin ensimmäiseksi toiveekseen Rautavaaran Metsäkartanon. Kun päätös leiripaikasta tuli, se oli Hannalle tyrmistys: Hänet oli laitettu aivan toiselle leirille! Kaikki muut leiriläiset, joihin hän oli ollut yhteydessä, olivat menossa Metsäkartanon leirille, mutta hän ei. Itkien hän juoksi koulusta kotiin ja kertoi asiasta äidilleen. Äiti lohdutteli sanomalla, että pääsit kuitenkin jollekin leirille. Kaikki eivät päässeet. Tämä ei Hannalle riittänyt. Ensimmäistä kertaa hän päätti ottaa asiat omiin käsiinsä. Hän selvitti kaupungin puhelinvaihteesta kuka leiripaikkojen jakamisesta vastasi ja sai lopulta oikean henkilön puhelimeen. Ilmeisesti vakavaääninen tyttö perusteluineen oli tarpeeksi vakuuttava, koska puhelu päättyi siihen, että Hannan nimi oli vaihdettu Metsäkartanon leirin osallistujalistaan.
Kun kesän -90 leiribussi lähti Helsingistä kohti Rautavaaraa, oli tunnelma katossa. Kaikki tutut leirikaverit ja joitakin uusia oli mukana. Hanna ja Ilkka jutustelivat ja kikattelivat bussin perällä. Ihan kuin edellisestä leiristä olisi ollut aikaa vain hetki. Kahden viikon leiri kului nopeasti: oli leiriolympialaiset, laulua Ilkan kitarasäestyksen kanssa, disko, elokuvailta, retki Pumpulikirkolle, yö Metsäkämpällä, uintia, kalastusta ja perhonsidontaa sekä melontaa. Opettelimme jopa lambadaa ruokasalissa. Viimeisenä yönä kaikki leiriläiset siirrettiin nukkumaan Metsäpirttiin, jotta seuraavan leirin osallistujat pääsisivät majoittumaan. Hanna ja Ilkka saivat nukkua vierekkäin, koska patjoja ja sänkypaikkoja oli niin vähän. Leirin aikana kävi myös ilmi, että Hanna ja Ilkka oli kummatkin valittu kuvataidepainotteiselle luokalle yläkouluun.
Yläkoulu meni nopeasti. Hanna ja Ilkka olivat ystäviä ja juttelivat mielellään koulussa, mutta mitään sen enempää heidän välillään ei ollut. Hanna meni yläkoulun jälkeen lukioon ja Ilkka suoritti soitinrakennusopintoja. Kun Hannan lakkiaiset lähestyivät, hän sattui tapaamaan Ilkan äidin, jonka muisti leiribussilta Ilkkaa saattamasta. Hanna pyysi Ilkkaa tulemaan lakkiaisiin, vaikka epäili, ettei häntä niin monen vuoden jälkeen kiinnostaisikaan. Yllätys oli suuri, kun Ilkka seisoi kukan kanssa oven takana lakkiaispäivänä. Se oli taas siinä. Syyskuussa -96 oli kihlajaiset ja helmikuussa -97 häät. Hannasta tuli luokanopettaja ja Ilkasta kitaransoitonopettaja.
16.10.2021 ajoimme Metsäkartanon pihaan. Tulimme muistelemaan lapsuuden leirejä ja tutustumistamme. Ajattelimme, että nyt kun viimeinenkin kolmesta lapsestamme on täyttänyt 18 vuotta, on ympyrä ikään kuin sulkeutunut. Majoituimme Justeeriin, jonka huoneissa vietimme leiriyötkin. Paikka tuntui edelleen tutulta ja rakkaalta. Ehkä seuraavaksi tulemmekin Metsäkartanoon jo lastenlasten kanssa. Toivomme Metsäkartanolle vielä monia rikkaita toimintavuosia ja elämyksellisiä leirejä!
Hanna ja Ilkka

Kesän valloittajat -leirin päätteeksi kysyin leiriläisiltä, mitä he arvelevat muistavansa leiristä kymmenen vuoden jälkeen. Vastauksissa mainittiin ainakin rakettien tekeminen, uudet kaverit, lettujen syönti, uiminen ja kaiken tapahtuneen. Jotkut leikkisästi vastasivat, että ei mitään. Tässä piileekin totuus. Omista kokemuksistani tiedän, että joskus leiristä on vaikea muistaa mitään tiettyä ohjelmanumeroa, ohjaajia, ruokaa tai uintikertoja. Muisto leiristä on kokonaisvaltainen tunne siitä, että on saanut olla osa leiriyhteisöä tehden mukavia ja toisinaan haastavia sekä kasvattavia juttuja muiden kanssa. Usein myös paikka jää mieleen aistimuksina, kuten järven vilvoittavana syleilynä ja mäntykankaan tuoksuna hellepäivinä.

Metsäkartano on tehty näitä elämänmittaisia muistoja, tunteita ja aistimuksia varten. Pidetään yhdessä huoli siitä, että tarinointi leirinuotiolla jatkuu.

Muistoja yhteen niputti
Sanna Rahja, nuorisotyön vastaava